Haluaisin kysyä kokemuksia agilitystä, kannattaako sitä ryhtyä harrastamaan koiran kanssa, joka on jotenkin "läheisriippuvainen'". Ts. koira oleilee mieluusti aina omia ihmisiä lähellä, usein jalanjuuressa tai ainakin huoneessa, jossa on muita. Ei mielellään jää yksin.
Tokon alkeet olemme käyneet ja siinä ohjaaja kehui koiraa. Onko kuulema sopivan "hullu", innostuva ja ahne herkuille. Oppi perusjutut ryhmässään nopeimmin.
Millainen on koira on hyvä agilityyn, millainen tokoon?
Poika täyttää 1.11. vuoden ja on pieni keskikokoinen.

Miksei?

Eikös nimenomaan Peetsa "the guru" sano, että yksi hyvä tulevan agilitykoiran ominaisuus on, että se kykenee rentoutumaan ihmistä vasten (makaamaan olkapäällä jo pentuna)

Tosiasiassa: saat hyvän agilitykoiran ihan millaisesta (jos vain iloa ja tempperamenttia on luonnostaan) koirasta hyvänsä oikeasta narusta vetämällä. Kuvauksaesi perusteella oma lemmikkisi kuulostaa oikein lupaavalta -> ei kun suoraan kentälle ensin leikkimään ja sitten kokeilemaan agilityä käytännössä pieninä paloina

Kilpailevat sanovat varmaan tästä omat mielipiteensä, mutta me olemme juuri aloittaneet agilityn lähes kaksivuotiaamme kanssa.

Ninni on positiivisessa mielessä läheisiriippuvainen, eli jää kyllä helposti yksin, mutta on tosi paljon mun perään jos olen lähettyvillä. Aiemmin saattoi ulvoa välioven takana, jos menin suihkuun enkä ottanutkaan sitä enää mukaan niin kuin pentuna (silloin oli pakko, jos halusin että muut saivat nukkua ), tai jos kuuli, että en lähtenytkään heti eteisestä/pihasta. Mutta annoin ulvoa, enkä tehnyt asialle mitään. En kiinnitä (enkä ole pentuajan siisteyskasvatuksen jälkeen kiinnittänyt) siihen mitään huomiota esim. aamuisin, joten joskus lähden jopa töihin sanomatta sille mitään paitsi heiheit. Mies hakee sen kanssa postin ennen heräämistäni, ja lapset leikkivät sen kanssa aamuisin. Huomiota se kyllä saa siis kaikilta muilta noinakin aamuina. Minä olen kuitenkin se, joka ruokkii/pesee/trimmaa/kouluttaa/lenkittää.

Olemme käyneet tokossa siitä asti, kun Ninni oli 7 kk. Alusta asti olemme olleet kentällä muiden (kuin villisihmisten) ihmetyksen aihe lähinnä hienon kontaktin ja nopean oppimiskyvyn vuoksi. Siirryimme jatkoryhmään viiden kerran jälkeen (heti seuranmestaruuden voitettuamme ).

Tänä syksynä aloitimme sitten vihdoin sisätreenien alkaessa agilityn, ja sama toistuu. Siirryimme kolmannella kerralla jatkoryhmään. Vauhtia riittää niin, etten perässä meinaa pysyä, ja siksi tottelevaisuudesta (kauko-ohjauksesta/ohjautuvuudesta) on todella paljon hyötyä. Vauhtini on suht' hidasta siksi, että en ole aiemmin harrastanut agilityä, ja minulla kestää, kun yritän muistaa radan ja miten pitikään ohjata ja mikä se käsky olikaan. Kuntoa sinänsä onneksi riittää.
Eli koiran omaksumiskyky on paljon suurempi/nopeampi kuin minun. Olenkin saaneet ohjeeksi jättää koira ja mennä itse jo huomattavasti edelle, kun koira kerta pystyy siihen ja kuuntelee käskyt kauenpaakin. Esim. jos alussa on estesarjoja, menen niiden taakse odottamaan ja ohjaamaan eteenpäin.

Paljon on vielä opittavaa, siis minulla , mutta koira rakastaa agilityä! Meillä kävi hyvä tuuri ekalla kerralla, kun mukana oli kauden vaihtumisesta johtuen vain kaksi koiraa, joten kävimme läpi kaikki esteet pöytää lukuunottamatta ja saimme todellista yksityisopetusta. Meille se sopi hyvin, eikä tullut liikaa asiaa, kun koira oli niin innoissaan eikä arastellut mitään esteitä, vaikka kaikki oli täysin uutta. Ainoa missä pitää jelppiä on pussi, koska tämä on niin pienikokoinen ja pussi niin raskas. Pöytä oli mukana sitten viime viikolla, eikä siinäkään ollut mitään ongelmia, kun Ninni on tottunut siihen, että käskyn jälkeen annetaan uusi käsky tai vapautus ennen liikkelle lähtöä.

Sen tämä tietenkin koiralta vaatii, että se osaa/malttaa seurata ohjaajansa ruumiinkieltä, koska eihän Ninnikään voi esim. mitään 'pöytä'-käskyä osata, kun se tuli vasta ensimmäistä kertaa viime kerralla. Eikä meillä todellakaan olla pöydille ennen hypitty... Mutta osoitan aina estettä ja sanon käskyn, niin se tekee sen mitä luulee minun haluavan, ja aina ne on osuneet oikeaan. Vähitellen siis opetellaan noita käskyjä tässä.

Mutta mukaan vaan! Se on _tosi_ hauskaa!

ensin ajattelin alkaa villakoirani kanssa harrastamaan tokoa muttakun täällä turussa harjoitukset on lauantaisin ja se ei käy töitteni vuoksi. ja mauri on alkanut näyttää todella hyviä agiliti koiran ominaisuuksia. niin alkoi sitten agility kiinnostamaan. Kysynkin vaan että minkä ikäisen koiran kanssa voi alkaa harrastamaan? ja jos täällä on turkulaisia niin kun lokakuussa jo alkoi agility ryhmä. niin onko kellään tietoa milloin alkaa seuraava aloittelijoiden ryhmä?

	Emmu kirjoitti:
	Kysynkin vaan että minkä ikäisen koiran kanssa voi alkaa harrastamaan?

Pentuna (~5kk->) voi jo opetella ne esteet, joissa koira ei joudu kauheasti hyppimään tai rasittamaan luustoaan (ei A:ta eikä keinua siis). 1-vuotiaana voi sitten aloittaa vakituisen treenaamisen.

Janita Leinosen videolla treenattiin jo 8 viikkoista pentua. Noin nuorelle voi opettaa jo vaikka mitä. Esim. tiettyjä ohjausliikkeitä olohuoneen lattialla. Pennulla yksikin käännös, joka tuottaa Elmerille vaikeuksia kuivaharjoitteluna -saati radalla-, onnistui heti, kun tuossa lattialla kokeiltiin videon perusteella.

Pentua en ala hyppyyttää tai viedä A-esteelle, ennenkuin se on 10-11 kk, eli LP-riski-ikä takana. Sitä ennen harjoitellaan kontaktipinnalla palkkaamista, putkea ja käännöksiä tasaisella. Näin olen suunnitellut. Sinänsä huvittavaa (siis että en ala pentua nuorena hyppyyttää pienten agilityesteiden yli) on se paradigma, että pentu hyppii jatkuvasti ilmaan + sohvalta ja sängyltä hurjia ja vaarallisia loikkia tuonikäisen lonkille

Joo sama meillä että mauri hyppii ihan kauheita loikkia joka päivä. Viimeks eilen sohvantakaa sohvalle. Joka on ainakin metrin korkea jos ei enemmän Ihmettelin sitä loikkaa tosi kovin. kauhea hyppimään.

Minun mielipide on, että hyvä agikoira on sopivan kova ja vähän hullu. Täytyy osata rentoutua missä vain ja nauttia matkustamisesta (toki ihan opetettavia asioita, mutta tietynlaisille koirille tuollainen on täysin luonnollista). Sitten pitää nauttia ihmisten kanssa puuhaamisesta, mutta liian läheisriippuvainen ei saisi olla. Ja tosiaan nössö ei saa olla
Oma vanhempi koira on tosi kovis ja se on lukuisia kertoja elämänsä aikana ehtinyt mätkähtää joltakin esteeltä alas (ollut huolimaton), eikä ole koskaan pelästynyt sellaisesta vaan matka jatkuu ilman turhia pelästymisiä.
Pentuna täytyy koiraa kuskata eri paikkoihin ja tilanteisiin, jotta pärjää tulevaisuudessa kisatilanteissa. Ja ajoissa vain aloittaa treenaamisen kun kaikenlaista voi tehdä nuorellakin koiralla.
Tälläista olen itse oppinut yli kymmenen vuoden agiharrastuksen aikana.

Minusta hyvä agilitykoira on sellainen joka osaa, uskaltaa tehdä sitä. Ettei esim. koira pelkää sellaista keinua kun se menee alas. Ja sellainen agilitykoira on hyvä joka haluaa itse suorittaa niitä agilityesteitä, koska koiraahan ei voi pakottaa agilityyn. Hurtassa ja Starassa ne koirat oppi hyvin sitä ja niillä näytti olevan hauskaakin.

Aika monenlaisesta koirasta voi tulla hyvä agilitykoira, kun oikein osataan motivoida. Puhumattakaan agilityn positiivisesta vaikutuksesta koiran itsetuntoon, monta tapausta on tullut tässä 15 vuoden aikana nähtyä, että koirasta on tullut ihan toinen koira kun se saa onnistumisen elämyksiä. Eli minusta on ihan eri asia jos hakee itselleen pentua jolla mahdollisesti haluaa tähdätä MM-kisoihin tai sitten miettii aloittaako harrastusta koiran kanssa joka siellä kotona jo on elin rohkeasti vain kokeilemaan, sitten sen näkee kun on jonkin aikaa harrastanut, että syttyykö koira lajiin, useimmat villakoirat kyllä syttyvät


t. Sari T ja käävil Panu 7/92, kesvil Lassi 5/94 ja kesvil Leevi 10/98

Aika hyvin kuitenkin Ricolla meni hurtassa ja starassa vaikka se oli ollut jossain onnettomuudessa.

Ninni kirjoitti:

Kilpailevat sanovat varmaan tästä omat mielipiteensä, mutta me olemme juuri aloittaneet agilityn lähes kaksivuotiaamme kanssa. Ninni on positiivisessa mielessä läheisiriippuvainen, eli jää kyllä helposti yksin, mutta on tosi paljon mun perään jos olen lähettyvillä. Aiemmin saattoi ulvoa välioven takana, jos menin suihkuun enkä ottanutkaan sitä enää mukaan niin kuin pentuna (silloin oli pakko, jos halusin että muut saivat nukkua ), tai jos kuuli, että en lähtenytkään heti eteisestä/pihasta. Mutta annoin ulvoa, enkä tehnyt asialle mitään. En kiinnitä (enkä ole pentuajan siisteyskasvatuksen jälkeen kiinnittänyt) siihen mitään huomiota esim. aamuisin, joten joskus lähden jopa töihin sanomatta sille mitään paitsi heiheit. Mies hakee sen kanssa postin ennen heräämistäni, ja lapset leikkivät sen kanssa aamuisin. Huomiota se kyllä saa siis kaikilta muilta noinakin aamuina. Minä olen kuitenkin se, joka ruokkii/pesee/trimmaa/kouluttaa/lenkittää. Olemme käyneet tokossa siitä asti, kun Ninni oli 7 kk. Alusta asti olemme olleet kentällä muiden (kuin villisihmisten) ihmetyksen aihe lähinnä hienon kontaktin ja nopean oppimiskyvyn vuoksi. Siirryimme jatkoryhmään viiden kerran jälkeen (heti seuranmestaruuden voitettuamme ). Tänä syksynä aloitimme sitten vihdoin sisätreenien alkaessa agilityn, ja sama toistuu. Siirryimme kolmannella kerralla jatkoryhmään. Vauhtia riittää niin, etten perässä meinaa pysyä, ja siksi tottelevaisuudesta (kauko-ohjauksesta/ohjautuvuudesta) on todella paljon hyötyä. Vauhtini on suht' hidasta siksi, että en ole aiemmin harrastanut agilityä, ja minulla kestää, kun yritän muistaa radan ja miten pitikään ohjata ja mikä se käsky olikaan. Kuntoa sinänsä onneksi riittää. Eli koiran omaksumiskyky on paljon suurempi/nopeampi kuin minun. Olenkin saaneet ohjeeksi jättää koira ja mennä itse jo huomattavasti edelle, kun koira kerta pystyy siihen ja kuuntelee käskyt kauenpaakin. Esim. jos alussa on estesarjoja, menen niiden taakse odottamaan ja ohjaamaan eteenpäin. Paljon on vielä opittavaa, siis minulla , mutta koira rakastaa agilityä! Meillä kävi hyvä tuuri ekalla kerralla, kun mukana oli kauden vaihtumisesta johtuen vain kaksi koiraa, joten kävimme läpi kaikki esteet pöytää lukuunottamatta ja saimme todellista yksityisopetusta. Meille se sopi hyvin, eikä tullut liikaa asiaa, kun koira oli niin innoissaan eikä arastellut mitään esteitä, vaikka kaikki oli täysin uutta. Ainoa missä pitää jelppiä on pussi, koska tämä on niin pienikokoinen ja pussi niin raskas. Pöytä oli mukana sitten viime viikolla, eikä siinäkään ollut mitään ongelmia, kun Ninni on tottunut siihen, että käskyn jälkeen annetaan uusi käsky tai vapautus ennen liikkelle lähtöä. Sen tämä tietenkin koiralta vaatii, että se osaa/malttaa seurata ohjaajansa ruumiinkieltä, koska eihän Ninnikään voi esim. mitään 'pöytä'-käskyä osata, kun se tuli vasta ensimmäistä kertaa viime kerralla. Eikä meillä todellakaan olla pöydille ennen hypitty... Mutta osoitan aina estettä ja sanon käskyn, niin se tekee sen mitä luulee minun haluavan, ja aina ne on osuneet oikeaan. Vähitellen siis opetellaan noita käskyjä tässä. Mutta mukaan vaan! Se on _tosi_ hauskaa!

Meillä on ihan sama homma, koira on niin innoissaan että lähes ennakoi jo minua Parit alkeistreenit ollaan nyt käyty (sitä enne käytiin perustottelevaisuutta agilityyn aikoville -ryhmä ja pentuagility), ja tyttö tajuaa kyllä todella nopeasti miten mennään! Ei vielä osaa eri esteiden nimiä käskystä, mutta jos osoitan jotain, varmana pinkaisee esteen

Kira on hieman ujommasta päästä (tai ainakin on ollut), johtuu ehkä että on asunut maalla oman laumansa kanssa 8kk asti, mutta nyt on huomattu että, vaikutteet yliystävällisestä ja iloisesta Oonasta-kaverivillasta ovat porautuneet myös tuon villurin ajatustapaan, hepulikohtaukset ovat yleistyneet aika roimasti, ja nykyään Kira rakastaa kaikkia. "Pusuttelu on niiiiiiiin kivaa!"

Sen kyllä huomaa että, kivat asiat opitaan helposti! Heti kun ota treenitakin, -repun tai herkkupussukan käsiini, lähtee tyttö seuraamaan minua hektisenä "Joko mennään, mennään vaan, minä menen jo, kivaaa, missä kinkku, minä voin syödä, minä voin hypellä, katso äiti mitä minä osaan...!" -viestiä viestittäen koko kehollaan ja olemuksellaan.

Oi sitä onnea, kun näkee villurinsa kiitävän hallilla aivan haltioissaan esteiden välissä, innokkaana oppimaan lisää.
Ei tämän parempaa agikoiraa kuvitellakkaan!