^surettaa kyllä Annika sun puolesta.

Eiköhän tosiaan koiran omistaja tiedä että onko koiransa epilepsia tullut vammautumisesta (sitä tuskin unohtaa jos koira siis sellasen vamman saa päähänsä että epilepsia kehittyy, yleensä kun kyseessä on esim aivoverenvuoto johon tarvitaan ihan kunnon isku päähän ja lisäksi yleensä sellainen johtaa yleensä edes jonkin asteisen tajuttomuuteen... sitä tuskin kukaan koiranomistaja olisi huomaamatta saati unohtaisi...

En ymmärrä miksei näistä terveysasioista voida puhua suoraan vaan pitää keksiä kaikenmaailman peittelyitä. Onneksi Annika on sen verran rohkea että on uskaltanut kertoa miten asia on.

Annika Mikkola kirjoitti:

^ Mielenkiintoista, että itse minä koiran omistajana en tiennyt, että koirani on vammautumisen syystä saannut epilepsian. Valitettavasti tiedoksi niille jotka näin väittävät olen tutkinut koirani ennen lopettamista läpikotaisin, maksa, munuais, kasvaimia/syöpiä ei ollut! Todistukset löytyvät yhäedelleen minulta jos niitä kaipaillaan. Mitään vammautumista/muuta sairautta/aivokasvainta ei koiralla ollut. Toivon, että Castro saa vihdoin rauhan ja levätä ilman kipuja siellä jossain Tämä alkaa olemaan jo aika rasittavaa!

Olen kiitollinen, että sain vihdoinkin sitä oikeata tietoa. Olivatko kohtakset niin pahoja ettei koira voinut elää niiden kanssa? Entäs ehtikö niitä tulemaan montaakaan? Olisi kiva saada tietoa jotta voin miettiä uskaltaako meidän koiraamme käyttää jalostukseen. Kiitos jo etukäteen!

^
Pistin sinulle yksityistä viestiä

Toiseksi vanhimman koirani äidillä oli ilmeisesti epilepsia. Siitähän kyllä vasta sota syttyi kun rupesin peräämään asiaa. Yhtäkkiä epilepsiaa ei sitten ollutkaan Jokatapauksessa tämä vaikutti yhtenä syynä siihen, etten käyttänyt koiraa jalostukseen. Tulkitsin asian niin, että epilepsia on...eipä olisi ollut kovin vakuuttavaa ruveta kaupittelemaan koiran jälkeläisiä kasvattajauran alkutaipaleella tietäen, että mitä todennäköisimmin natun äidillä on epilepsia. Kun ei kaikkia koiria tarvitse jalostukseen käyttää. Minä hankin nartun nimenomaan siksi, että olin kiinnostunut myös jalostuksesta, mutta eipä tuo elämä kaatunut siihen, että narttua ei sitten käytettykään.

Annikan koiran epilepsia on varmasti juurikin perinnölllistä laatua, koska se on todettu juuri idiopaattiseksi ja alkanut nuorella iällä. Siksi minua epäilyttäisi käyttää sen jälkeläisiäkin jalostukseen. Pennut eivät varmasti kävisi kovin hyvin kaupaksi, koska kasvattajanhan täytyy kertoa kaikista tiedossa olevista sairauksista mitä suvussa on, tähän velvoittaa Kennelliiton kauppasopimus ja kasvattajasitoumus. Harva ostaa pentua jos kuulee, että sen isoisällä on perinnölliseksi tulkittava epilepsia. On erittäin todennäköistä, että koiran jälkeläiset kantavat epilepsiageenejä perimässään.

On meilläkin yksi ruskea keskarinarttu Shirellan Sarewa "Ninja", joka sairastui epilepsiaan 3 vuotiaana. Ilmoitin asian asiallisesi kasvatajalle, joka käyttäytyi asiallisesti. Yleensäkin näissä kasvattajan ja koiran omistajan välisissä ikäviinkin asiohin liittyvät keskustelut sujuvat asiallisesti, jos itsekin käyttäytyy asiallisesti. "Kuten metsään huutaa, niin kaiku vastaa" on sääntö jota kannattaa pitää mielessä kaikissa kansankäymisessä.

Ninja elää onnellisena harrastuskoirana perheessämme. Lääkehoito toimii. Yli kahteen vuoteen ei ole ollut yhtäkään kohtausta. Hän on edelleen sekä TOKO- että agilitykilpailukunnossa ja käy viikkoittain treeneissä, mutta nykyään hän saa kilpailla vain epävirallisissa "mölli"- tms. leikkimielisissä kisoissa dopingsäännön vuoksi.


Minulla on valitettavasti aika paljon kokemusta villakoirien terveyden ikävistä asioista, joista olen joutunut keskustelemaan eri tahojen kanssa. Ja suhteet ovat mielestäni edelleen kunnossa kaikkiin osapuoliin.

	marina kirjoitti:
	Ninja elää onnellisena harrastuskoirana perheessämme. Lääkehoito toimii. Yli kahteen vuoteen ei ole ollut yhtäkään kohtausta. Hän on edelleen sekä TOKO- että agilitykilpailukunnossa ja käy viikkoittain treeneissä, mutta nykyään hän saa kilpailla vain epävirallisissa "mölli"- tms. leikkimielisissä kisoissa dopingsäännön vuoksi.

Tämä on juuri se harmillinen juttu epileptikon elämässä, että kilpailu-ura loppuu ihan vain "dopingin" takia. Ja epilepsia ei varmasti ole ainoa sairaus joka päättää kilpailemisen.
Eipä se sinänsä koiraa haittaa, se kun ei niin ymmärrä kilpaillaanko tässä oikeasti vai leikisti, mutta omistajaa saattaa harmittaa jos koirasta olisi ollut mahdollisuuksia huipullekin.
Onneksi tätä donpingsääntöä ei ollut vielä silloin kun Gian kanssa kilpaili. En ainakaan usko, että epilepsialääkityksestä on "hyötyä" niin, että suoritus paranesi jotenkin niiden avulla ja että kanssakilpailijoilla olisi syytä olla huolissaan siitä "edusta" .
Toki "sairaat" täytyy rankata jalostuksesta pois, mutta jotenkin kurja, että nykyään ei mitään saisi tehdä jos on jonkinlainen lääkitys.

Harmittaahan joskus, varsinkin kun meidän Ninjamme on tosi hyvä agilitykoira. Voitti jonkun aikaa sitten Kirkkonummella möllikisassa midi-luokan

Villans kirjoitti:

marina kirjoitti: Ninja elää onnellisena harrastuskoirana perheessämme. Lääkehoito toimii. Yli kahteen vuoteen ei ole ollut yhtäkään kohtausta. Hän on edelleen sekä TOKO- että agilitykilpailukunnossa ja käy viikkoittain treeneissä, mutta nykyään hän saa kilpailla vain epävirallisissa "mölli"- tms. leikkimielisissä kisoissa dopingsäännön vuoksi. Tämä on juuri se harmillinen juttu epileptikon elämässä, että kilpailu-ura loppuu ihan vain "dopingin" takia. Ja epilepsia ei varmasti ole ainoa sairaus joka päättää kilpailemisen. Eipä se sinänsä koiraa haittaa, se kun ei niin ymmärrä kilpaillaanko tässä oikeasti vai leikisti, mutta omistajaa saattaa harmittaa jos koirasta olisi ollut mahdollisuuksia huipullekin. Onneksi tätä donpingsääntöä ei ollut vielä silloin kun Gian kanssa kilpaili. En ainakaan usko, että epilepsialääkityksestä on "hyötyä" niin, että suoritus paranesi jotenkin niiden avulla ja että kanssakilpailijoilla olisi syytä olla huolissaan siitä "edusta" . Toki "sairaat" täytyy rankata jalostuksesta pois, mutta jotenkin kurja, että nykyään ei mitään saisi tehdä jos on jonkinlainen lääkitys.

Minusta nuo dopingsäännöt ovat aivan älyttömät. Jos koiralle esim. on annettu rauhoitus lonkkakuvauksen vuoksi ei ole asiaa minnekään kuukauteen ja jos koiralle on pantu yksikin silmätippa (joka meillä yleensä rauhoittaa alkavan silmätulehduksen ilman lisälääkitystä) niin se ei saisi osallistua. Samaten tuo epilepsialääkitys, senhän on nimenomaan tarkoitus pitää koira tervenä ja hyväkuntoisena. En ymmärrä noita sääntöjä laisinkaan.

komppaan Johvaa. Ihmisissäkin urheilijat saa kisata vaikka käyttääkin dopingaineeksi luokiteltuja lääkkeitä, esim allergialääkkeitä ja astmalääkkeitä jos on lääkärin todistus että oikeasti tarvitsevat niitä sairauden hoitoon. Miksei koirillakin voi olla näin noissa pysyvissä lääkkeissä??? SItten ymmärrän ettei koira voi kisata, jos siis sairaus on sellainen (sydänsairaudet tms), mutta silloihan eläinlääkäri puuttuisi asiaan jos joku pyytäisi niistä lääkkeistä todistusta kisoja varten. Samoin nämä silmätipat yms varoajat on kansa ihan hatusta revästy, samoin nukutuslääkkeitten. Eihän ihmisiäkään hyvänen aika käsketä maata laakereillaan 1kk jos ne on saaneet rauhoittavaa tai ne on nukutettu (tosin leikkauksen takia yleensä joudutaan lepäämään, mutta ajatellen jos on vaikka nukutettu jotain pientoimenpidettä varten).

Samaa mieltä täälläkin dopingista... Aivan älytöntä.
Ymmärrän tietty, että tavoite on kisata puhtailla koirilla, mutta onko ollut todistettavissa, että Suomessa hirveästi olisi käytetty dopingia ja että oikeasti olisi aiheellista ottaa käyttöön tällaiset keinot. Ja jos otetaan niin miksi ei asioita tutkita kunnolla vaan tuntuu että hatusta tempaistaan nämä varoajat.
Tuntuu muutenkin pahalta ajatus siitä mihin harrastaminen on menossa. Sikäli en ole mitenkään sitä vastaan, että agilitykin tunnustettaisiin urheilulajiksi, onhan se sitä ainakin huipulla. Tosin dopingsäännöt pätevät näyttelyissäkin ja siitä en saa urheilua tekemälläkään ainakaan omassa mielessä. Mutta siis asian ydin oli se, että kun aloitin agin reilu kymmenen vuotta sitten niin se oli hauskaa harrastamista koiran kanssa. Toki oli kisoja ja tavoitteita, mutta silti erilaista.
Aloittaminenkin oli helppoa ja kynnys siihen suht matala.
Nyt tuntuu, että kuka enää uskaltaa sitä omin päin aloittaa kun ensimmäisenä löytyy juttua kaikenmaailman lisensseistä, dopingista jne jne. Omaan korvaan moiset ainakin kuulostavat hurjalta kun puhutaan eläimen kanssa harrastamisesta.
Sekin tuntuu kurjalta kuinka rotuvalikoima tuntuu vain tippuvan ja tippuvan. Kaikilla on vain sitä muutamaa hassua rotua eikä edes halua kokeilla muilla roduilla, että josko siitäkin olisi huipulle. Näyttäisi siltä ettei oikeasti mietitä onko se rotu itselle sopiva vaan tavoitteena on vain ja ainoastaan menestyminen kisoissa.
Tavallaan haluaisin palata aikaan kymmenen vuotta taaksepäin jolloin harrastaminen oli erilaista. Kaikkihan tietty kehittyy ja ymmärrän senkin, mutta se jokin tietty osa siltä ajalta voisi tulla takaisin.

^ Jep, agilityn harrastaminen on muuttunut älyttömästi jo siinä vajaassa kymmenessä vuodessa, mitä olen itse ollut mukana seuraamassa ja harrastamassa. Multa on hävinnyt ainakin osittain into koko lajiin lisenssien ja muiden virallisuuksien myötä, kisapaikoillakin on nykyään "oikean urheilun" tuntua, ja koirien koulutuskin on muuttunut ihmeelliseksi ydinfysiikaksi. Paljon on muuttunut ajat siitä, kun aloitettiin Viivi-sekarotuisen kanssa treenaaminen, meidän ryhmässä taisi melkein puolet koirista olla rekkaamattomia, puhumattakaan siitä, miten opetin itse Jarolle esteiden perussuorittamisen ja hain suoraan jatkokurssille ilman mitään ongelmaa (tai hallittavuuskokeita). Tietenkään lajin suosiolle ei mitään mahda, ja jotain karsintaa on tietysti suoritettava, mutta tunnen monia "vanhoja" harrastajia, jotka ovat lopettaneet kisaamisen kokonaan liian suurien luokkien, lisenssipakon ja muun vuoksi, doping-säännöistä puhumattakaan.

Meitähän ei huolittu viime syksynä edes uuteen seuraan, kun olisi muuton myötä ollut tarvetta uudelle harjoituspaikalle (n. 100 km suuntaansa vanhalle hallille), ilmeisesti kolmosluokassa kisaaminenkaan ei enää riitä...

	saanasan kirjoitti:
	Meitähän ei huolittu viime syksynä edes uuteen seuraan, kun olisi muuton myötä ollut tarvetta uudelle harjoituspaikalle (n. 100 km suuntaansa vanhalle hallille), ilmeisesti kolmosluokassa kisaaminenkaan ei enää riitä...

Justiinsa... Tähän asti olen sen varjolla päässyt seuroihin, että vanhin oli kolmosissa ja seuraava kakkosissa mutta taitaapa sekin hyöty kadota kun seuroissa vain on niin paljon harrastajia
Sekin nyppii jotenkin suunnattomasti nykyään, että on mieletön pakko ilmoittaa tuleeko vai eikö tule treeneihin tai lennät ryhmästä pois jos ilmoituksia ei kuulu. Ei ennen ollut sellaista ja silti sitä porukkaa aina paikalle tuli ja mikäs sen hauskempaa oli jos oli vähän pienempi porukka joskus. Eikä se tuntunut sen kertaista ohjaajaakaan haittaavan vaan silloin hänkin pystyi omalla koiralla treenailemaan samalla.
Kai sitten nykyään kaikkien pitää tietää satavarmasti ketkä treeneihin on tulossa ettei vain paikalle turhaan ilmaannu, joka sekin tietty on turhauttavaa jos ei omaa koiraansa ole ottanut mukaan.
Itseä aina hävettää jos joutuu ilmoittelemaan ettei tule vaikka ei se saisi hävettää. Minulle agi on edelleen harrastus eikä tärkein asia maailmassa ja jos muuta tulee niin en välttämättä treeneihin mene.
Nytkin jouduin monta viikkoa peräkkäin ilmoittamaan etten talon remontin takia pääse paikalle ja lopulta kyllästyin viikottaiseen infoiluun ja laitoin viestiä ohjaajalle, että onnistuuko jos tulen mukaan ryhmään taas syksymmällä ja jos ei onnistu niin sitten jään pois kokonaan koska ollaan jälkeenkin kumminkin jääty ja mitään vastausta ei koskaan tullut, joten en ole enää mitään ilmoitellutkaan.... Että hyvin toimii tuokin järjestelmä...

Ja sitten kaikki pakolliset työt seuran eteen. No sitten kun ilmaannut paikalle niin kukaan ei ota vastuuta siitä hommasta vaan kaikki vain pallottelee paikalla tekemättä mitään ja kestää ikuisuus ennen kuin joku tajuaa jakaa niitä hommia että kotiinkin pääsisi. Kai se on jotenkin tyypillistä suomalaisille ettei kukaan ota johtajan asemaa. Itsekään ei sitä kehtaa ottaa jos on uusi seurassa eikä tunne ketään. Nyt joku voisi sanoa että menepä reippaasti kysymään niitä hommia ja sitten kun menee kukaan ei tiedä mitään mistään eikä tiedä kuka niitä jakaisi jne jne.
Tämä on taas sen suuren seuran ongelma. Silloin kymmenen vuotta sitten kaikki tunsivat toisensa ja talkoot olivat oikein mukavia juttuja ja vaikka porukkaa oli vähemmän niin asiat etenivät.

Kaipa se vain pitäisi sopeutua tähän nykytyyliin ja tosiaan treenata hampaat irvessä hienoilla superkengillä ja puhua valssaamisistakin jollakin ulkomaankielellä, koska onhan se nyt kymmenen kertaa hienompaa silleen. Toivottua olisi myös osallistua kaikenlaisille kursseille joka viikonloppu ja erityisesti koiran ruokintakin sovittaa sopivaksi vähintään viikko ennen kisoja jotta varmasti on paras puhti päällä klo 9 lauantai aamulla kun startti on Ja jos et saa pärstäsi kuvaa ABS lehteen niin olet suuri luuseri joka voisi oikeastaan suoraan jäädä kotisohvalle eikä edes vaivautua kisapaikalle

Komppaan täysin edellisiä puhujia. Meilläkin oli Roopen kanssa 12 vuotta sitten aloitettaessa sikamaisen hauskaa ja edistyminen oli vähän sitä ja tätä. Radalla riitti kun eteenpäin pääsi! Nykyään ei varmaan edes päästäisi treenaamaan kun koira on auttamatta liian hidas nykyisiin ihanneaikoihin kisoissa. Silloin ei ollut väliä halusiko koirakko puuhastella yhdessä ja käydä kisan vuodessa, jos siltä tuntui. Kymmenen vuotta sitten kahden kisan päivätkin oli suhteellisen harvinaisia, yleensä oli vain yksi startti ja siinä se. Nykyään kun katsoo jotain kolmen neljän startin päiviä, tulee oikeasti mieleen moniko koira todellakin on siinä kunnossa henkisesti ja fyysisesti että starttaa viikonlopun aikana 6-8 kertaa täysillä radalle!? Moni koira on selvästi jo useamman startin päivinä myöhäisemmillä radoilla selvästi aiempaa huonompi. Varsinkin aloittelevilla kisaajilla on niin hirveä kytö kisaamaan, ettei oteta huomioon koiran jaksamista ja pystymistä. Agiliito on liiaksi huippu-urheilua nykyään, ainakin meille...

Minusta on sääli, ettei suurin osa isojen kaupunkien seuroista tarjoa agilitya virkistysmielessä. Jos koirakon päämääränä on pitää hauskaa ja antaa mielenvirikettä sekä koiralle että ohjaajalle, on tuomio useimmiten tyly: Paikkoja on rajoitetusti ja niihin etusijalla on tavoitteelliset koirakot.

Mutta antidoping-säädöksistä sen verran, että minä kannatan niitä lämpimästi. No, suhteuttamista niihin voisi tehdä, mutta minusta ajatus on oikea! Sairaan koiran kanssa ei kisata ja piste. Vaikka koira pysyy lääkkeillä oireettomana, ei lääkkeet sitä terveeksi tee. Monessa sairaudessa lääkityksestä huolimatta rasitus ja stressi huonontaa koiran kuntoa ja valitettavasti kaikki harrastajat eivät ajattele niin, ettei sairaan koiran kanssa voi kisata kuin silloin tällöin ja treenata vain vähäisen. Ylipäänsä koiramaailmassa terveen maalaisjärjen käyttö monesti unohtuu ja harmaata aluetta käytetään sumeilematta porsaanreikänä. Kun säännöt on sellaiset ettei erehtymisen vaaraa ole, silloin niiden tulkinnassa ei voi ainakaan vahingossa erehtyä. Ei sääntöjä ihmisten kiusaksi ole tehty vaan koirien hyvinvointia edistämään.

^osittain olen samaa mieltä mitä Elina, edellistä viestiä en oikein osannut jäsentää kun olin niin puhki viikonlopun agikisoissa työskentelystä

Yritin just tota sanoa, mutta itse lieventäisin sääntöjä kroonisesti sairaiden koirien kohdalla niin, että sellaiset sairaudet mitkä pysyy lääkkeellä kurissa ja eivät muutenkaan estä tai pahennu kisaamisesta, päästäisin kisaamaan. Tietysti eläimen vointia kuunnellen. Esimerkkeinä keksin mm. kilpirauhasen vajaatoiminnan, mikä thyroxinin avulla on täysin hyvässä tasapainossa (tällöinhän koira vaan syö ulkoisesti sitä hormonia mitä kilpirauhasen pitäisi tuottaa, eli on periaatteessa lääkitystä syödessään terve). No tietenkin tässäkin on se porsaanreikä, että sitten jotkut sekopäät voisivat alkaa syöttämään liian isoja annoksia että koira menee nopeammin...

Meillä on kyllä niin ihana seura, että muistutttaa teidän kertomuksia vanhan hyvänajan seuroista. Ketään ei pakoteta kisaamaan, ja ainakin eilen kisoissa työskennellessäni huomasin sen,että jos joku seuralainen kisasi niin yleensä sai esim hylystä huolimatta hyvää ja kannustavaa palautetta. Meillä tosin on pieni seura, ja varmaan sen takia yleinen henki pysyy hyvänä.

Minä olen harrastanut agilitya harrastus mielellä myös 10v:ta. Yhtään kisastarttia ei ole tullut otetutksi, muutamassa möllikisassa olen tosin käynyt. Agi on aina ollut vain hauska harrastus koiran kanssa, ja sellaisena sen pidänkin. Harrastuspaikkan olen saanut kuitenkin kiitettävän hyvin, vaikkei tavoitteita kisauralle ole ollutkaan. Kyllähän agi on totiseksi kilpaurheiluksi 10 vuoden aikana muuttunut. Ohjaustekniikat pyritään hijomaan huippuunsa ja radat saamaan aina vaan nopeammiksi. Mutta agiseurojen kilpailijat tarvitsevat harrastajiakin riveihinsä tekemään talkootyötä kilpailuissa ja paljossa muussakin.