Niin ja tää aihehan on karannut jo ajat sitten sivuraiteille Elmerin hyvästä lt-tuloksesta.

Oho ja hups

No palatakseni aiheeseen, Onnea Elmeri läpimenneestä luonnetestistä!

Pitäisikö yleiselle luonnetestikeskustelulle aloittaa oma ketjunsa?

tary,

Ei kannata

En mä suinkaan tarkoittanut sitä, etteikö asioista saisi keskustella, mun mielestä täällä on ollut ihan mielenkiintoista juttua, ja varmasti moni voi saada tästä ketjusta irti jotain koirien luonteista ja niiden tulkitsemisesta. Tarkoitin vain sitä, että juttu on lähtenyt aika pitkälle juuri Elmerin testistä, ja että vaikka täällä nyt puhutaankin lähinnä negatiivisista jutuista luonteeseen liittyen, ne eivät liity enää Elmeriin mitenkään.

Hei, se mulle tuli vielä mieleen että tietenkään kukaan ei voi kertoman perusteella sanoa mistään koirasta mitä sekoira missäkin tilanteessa esittää. Kukaan ei siihen kykene, arvailuja jokainen pystyy kertomaan.
Ja hyvin harva oikeasti osaa tulkita koiran luonnetta oikein, vaikka näkisikin miten se toimii.

Oikeastaan sekään ei riitä että näkeekoiraa muutaman hetken, vaan koiraa pitäisi pystyä seuraamaan pidempään.
Tai silloin voi vain sanoa mitä koira sillä hetkellä esittää.. Ei ehkä sitä, mitä se on koko luonteeltaan.
Tokikin, rohkea koira ei esitä missään tilanteessa arkuutta. Hyvin itsevarma koira ei esitä epävarmuutta missään tilanteessa.

Nää on tosi tosi moni mutkaisia asioita. Ja kaikki ei opi hyväksi koiran lukijaksi vaikka kuinka opettelisi. Nämä kun taitavat olla asioita joita ei kirjasta voi opiskella.
Mutta hyvään koiranlukutaitoon tarvitaan useita useita koiria ja paljon paljon kokemusta sekä muiden mietteitä ja oppeja.


Erittäin hyvä Koiranlukutaito valitettavasti on erittäin harvinaista jopa PK-piireissä! Toki, PK-harrastajat omaavat paremman koiranlukutaidon noin hyvin yleistäen, kuin mnet muut. Ne kun pulaavat erilaisten koirien kanssa jatkuvasti.

Taistelutahtoinen pentu on silloin hankala lapsiperheessä jos perheellä ei ole kokemusta miten pitää samalla yllä taistelutahto (erilliset koulutustilanteet) ja pitää hallinnassa se ettei koira revi lasta. Jos kokemusta ei ole, se menee siihen, että pennulta kitketään taistelutahto pois (ei leikkitä sen kanssa, kielletään vaan pureminen kaikissa yhteyksissä) jotta tilanne pysyy hallinnassa. Tottahan villakoira pystyy siihen, että se oppii mitä saa repiä ja mitä ei, onhan se älykäs koira, mutta kaikilla perheillä ei vain ole taitoa ja uskoa siihen miten tämä käytännössä saadaan toimimaan. Esim. tuo sijoituspuudeli ei taistele enää mistään. Sitä ei saisi luonnetestissä koskemaankaan mihinkään leluun enää vaikka on vielä pentu. Alunperin taistelutahto oli voimakas. Tämä on ihan hyvä tieto, koska koiraa on todennäköisesti aikomus käyttää jalostuksessa. Ulkopuolinen tulkitsisi koiran täysin vietittömäksi lässyksi nyt jos näkisi.

Koira ei muuten ole mitenkään hermostuneen oloinen. Se on vilkas varsinkin kotosalla, mutta minä olen sitä käyttänyt muutamia kertoja koulutuskentällä ja se on osallistunut omistajineen myös pentukurssille mitä olin seuraamassa ja mätsärissä sitä on myös käytetty. Koira on minusta näissä tilanteissa yllättävän rauhallinen ja keskittyvä, ei sählää tai osoita yliaktiivisuutta. Keskittyy tehtäviin, oppivainen. Pystyy rentoutumaan esim. mätsärissä käymällä pitkälleen nukkumaan jne. Uskoisin, että siitä tulee aikuisena paljon rauhallisempi mitä esim. Elmeristä ja Signestä. Kova typy se on tekemään tihutöitä kotona. Ja hyppii ja pomppii kuin vieteriukko. Perheessä on myös vilkas lapsi jonka vilkkaus selvästi kiihdyttää myös koiraa.

Hennillä varmaankin koirat ovat kaikki aikuisikäisiä (ne taistelutahtoiset). On aivan eri asia kun taistelutahtoinen puudelinpentu saapuu perheeseen missä on vilkas leikki-ikäinen lapsi. Pentu villiintyy koska lapsi on nopealiikkeinen ja pureminen kodistuu lapseen (saalisvietti). Tottakai jokainen pikkupentu puree, taistelutahtoinen on vielä ärhäkämpi kiskomaan ja repimään vaatteita. Hampaiden käyttöhän ei ole siis terävyyttä vaan saalisviettiä ja taistelutahtoa (terävyyshän on koiran ominaisuus suhtautua vihamielisesti yllättäviin ja uhkaaviin ärsykkeisiin). Aikuisperheessäkin aloittevilla omistajilla on haastetta saada pureminen aisoihin, saati sitten lapsiperheessä, kun lapsi ei toimi johdommukaisesti ja järkevästi kuten aikuinen. Itse olen seurannut tapausta vierestä ja seurannut myös taistelutahdon katoamista. Selvästi koira on turhautunut myös, koska sen kanssa ei uskalleta leikkiä motivoivia leikkejä (ettei riehaannu lisää ja pureminen taas lisäänny...ja nythän pentu ei enää osaa leikkiä lainkaan, ei ymmärrä siis lelua ottaa suuhun heitettiin se tai heiluteltiin nenän edessä). Johonkinhan se hampaansa sitten iskee ja se tapahtuu silloin kun omistaja on puhelimessa tai poissa kotoa ja nämä ovat kiinteitä kohteita.

En usko, että yksikään minun taistelutahtoisista aikuisista koiristani, jotka on jo valmiiksi koulutettuja, keksisivät ruveta pureskelemaan ja repimään lapsen käsiä tai vaatteita oli sitten yksi- tai viisivuotias lapsi kyseessä. Aikuiset koirani eivät ole ollenkaan kiinnostuneita lapsista, ei minkään ikäisistä. Mutta pentuna jo nähdessään lapsen alkoivat hyppiä ja purra sillä siunaamalla hetkellä kun lapsi oli hampaiden ulottuvilla. Yksivuotias on vielä pieni, taapertava ja kömpelö ihmisalku, ei suinkaan vastaa "pahimmassa iässä" olevaa nopealiikkeistä viisivuotiasta riekkujaa, viisivuotiashan kun on oikea inhimillinen ikiliikkuja. Lapsi hyppii, juoksee ja pomppii ja laukaisee pennun saalisvietin aivan toisella tapaa kuin hidastempoinen 1-vuotias, joka ei vielä kovaa pääse, kun vasta opettelee kävelemään.

Elmeri oli pentuna hyvin raju, dominoiva ja taistelutahtoa ja virtaa riitti. Se oli sellainen pentu joka ei olisi mielestäni soveltunut lapsiperheeseen missään tapauksessa. Kasvattaja oli samaa mieltä. Aivan eri kaliiiberia alunperin mitä tuo sijoituspentu, se oli toki taistelutahtoinen, mutta alunperin vilkkaus oli keskitasoa. Kuitenkin, pennun hermosto on vielä raakile ja se on kehitysvaiheessa. Vilkas ympäristö vaikuttaa hermorakenteeseen koiraa kiihdyttävällä tavalla. Säheltävä lapsi saa koiraan vauhtia. Elmerin velipoika meni alunperin nelilapsiseen perheessn jossa oli aiemmin kokemusta pitkäkarvaisista collieista. Pentu oli keskitasoa, ei mitenkään liian haastava kasvattajan mielestä. Pentu tuli bumerangina takaisin 2 viikon kuluttua sillä perheen emäntä tuli siihen tulokseen, että heillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada niin vilkasta ja raisua, purevaa koiraa toimimaan lapsiperheessä. Lapset pelkäsivät koiraa ja vanhemmilla ei ollut taitoa saada hommaa toimimaan. Pentu puri, hyppi ja riehui hervottomasti. Tilanne mikä todella helposti tapahtuu hektisessä lapsiperheessä. Pentu kiihtyy ja menee sähellykseen mukaan. Lasten liikkumista on mahdoton saada aikuismaisen rauhalliseksi, varsinkin kun lapsia on useita. Koira oli aivan eri kaliiberia mihin colliet, joihin oli totuttu. Colliehan on pentunakin vähän kuin kävelevä pehmolelu, toki vilkas ympäristö varmasti voi hieman vilkastuttaa colliepentuakin, mutta vaikea sellaisesta flegmaattisesta nallekarhusta on saada silmät päässä villisti pyörivän villispennun kaltaista hosujaa. Collie on myöskin paljon helpommin hallittavissa ja komennettavissa, jos yrittää pureskella käsiä tai vaatteita, lepsu mikä lepsu. Siksi saakin olla tarkkana millaista pentua uskaltaa panna lapsiperheeseen ja vanhemmilla täytyy olla koirankäsittelytaitoa ja ohjat käsissään. Kokematon aikuinenkin voi olla helisemässä rajun ja saalisviettisen pennun kanssa, puremisen hallintaan saamisen osalta saati että pentu on keskellä lapsilaumaa. Yksikin vilkas lapsi on jo todellinen haaste. Sen voin sanoa tästä sijoitusperheestä. Homma toimii nyt, mutta töitä on saanut tehdä runsaasti. Tällä koiralla se nyt sitten tarkoitti, että taistelutahto oli pakko kitkeä "pois", perheen näkökulmasta katsoen. Hehän eivät noteeraa taistelutahdon säilyttämisen merkitystä jatkoharrastuksille, eikä se kiinnosta, koska koira on otettu vain lemmikiksi. Ei agility- tai muuksi harrastuskoiraksi. Heidän mielestä ei ole ollenkaan surullista, että pentu ei enää taistele. Sen sijaan jos oma pentuni ei taistelisi olisin ihan sydän syrjällään.

Itselläni on myös ikävä kokemus asian osalta. Etan ekasta pentueesta erehdyin myymään vilkkaan ja raisuhkon poikapennun perhepäivähoitajaperheeseen. Tuo oli tuhoon tuomittu juttu varsinkin koska perheen äiti oli aikalailla "lapanen" selväsi kyvytön kouluttamaan koiraa. Perheessä oli myös 9 vuotias lapsi. Pentu oli aivan jo pilalla 4 kk ikään mennessä ja normaalia koiraa siitä ei tullut koskaan. Se puri hyppi ja riehui hervottomasti ja alunperin tavanomainen vilkkaus ja raisuus heitti yli kiihdyttävässä ympäristössä. Lisäksi se ei ilmeisesti saanut nukkua ja syödä rauhassa ja kävi aggressiivisesti kiinni kupilla ja levätessään, häirittynä. Pakkohan se oli panna rauhallisempaan paikkaan, perhe ei pärjännyt sen kanssa. Mutta se jäi "vihaiseksi" loppuiäkseen. Eli aggressiivisuus tietyissä tilanteissa ei poistunut. Kokeneen kouluttajan avulla siitä ehkä vielä olisi koira tullut, mutta aikalailla koiranpennun saa pilattua jo ihan muutamassa viikossa vääräntyyppisessä perheessä. Koska pentu on raakile, sen hermosto ei ole vielä valmis. Ympäristö vaikuttaa merkittävästi hermoston kehittymiseen. Tottahan osalla pentuja on vahvempi tai heikompi hermorakenne alkupeleissäkin, mutta olen sitä mieltä että vahvahermoinenkin pentu voi mennä pilalle vääräntyyppisessä ympäristössä. Sen tiedän, että tuossa pennussa ei ollut mitään vikaa alunperin, se oli normaali, vilkas urospentu. Ihanteellinen rodun yksilö luonteeltaan, leikkisä ja reipas.

Minulta on mennyt lapsiperheeseen myös kaksi muuta urospentua. Molemmat tempperamentiltaan hieman rauhallisempia. Hyvin on mennyt. Toinen tosin vasta on 7 kk ikäinen. Mutta mitään ongelmia lasten, joista nuorin on vasta 2 v., kanssa ei ole tullut ainakaan toistaiseksi ja pahin ikäkausihan on nyt jo ohi riehumisen ja puremisen kannalta. Rauhallisempi pentu on aina parempi valinta lapsiperheeseen, mitä tempperamentiltaan vilkas ja rajumpi yksilö. Toisaalta vilkas pentu on parempi valinta aktiviharrastuksiin. Itse en ole kovin ihastunut rauhallisiin villakoiriin. Minusta koirassa pitää olla potkua, vauhtia ja karismaa. Toisaalta tällainen pentu voi olla liian haastava lasten keskellä.

Jos ajatellaan collieta, joka on äärimmäisen rauhallinen ja flegu pentuna, niin sehän on todella hyvä ja helppo lapsiperheen koira. Vaikka collieilla on usein heikko hermorakenne (mulle yksi niistä luonnetestihenkilöistä sanoi, että on tavallisempaa, että collie ei kestä edes luonnetestiä vaan yleensä se joudutaan keskeyttämään). Hermorakenne voi siis olla köykäinen, mutta jos koira on hyvin rauhallinen ja saalisvietitön, pärjää se yleensä lapsiperheessä mainiosti.

jep jep

^

Joo, emmäkään kyllä allekirjoita kaikkea noista Johannan viimeisimmän viestin jutuista. Me taidetaan puhua nyt vähän aidasta ja seipäästä, ainakin mitä noihin termeihin ja mittapuihin (dominoiva villis on silti villakoira) tulee.

Se on totta, ettei lasten vaatteiden repimisellä ole mitään tekemistä terävyyden kanssa, mutta tuskin Henni sitä ajoi viestissään takaa kirjoittaessaan terävyyden liittyvän villiksillä usein hammasteluun. Muihin ominaisuuksiinsa nähden liian terävä koira voi vaikkapa näyttelykehässä napata tuomaria, jos tämä lähestyy koiraa koiran näkökulmasta liian nopeasti tai muuten epäilyttävästi, mulla on kokemusta tästä yhden nuoren nartun kanssa. Terävä koira ei ole automaattisesti arka tai vihamielinen, sillä vaan on alhaisempi ärsytyskynnys.

Oon tosin myös edelleen sitä mieltä, ettei taistelutahdolla (joka EI ole sama asia kuin rätissä roikkuminen!) ole mitään tekemistä ihmisten vaatteiden repimisen kanssa. Se on vain huonoa käytöstä. Kyllä mäkin kytken hyvin nopeasti jokaiselta meillä olevalta pennulta pois kaiken vaatteisiin kohdistuvan "taistelutahdon", eikä se ainakaan ole Jarolta vienyt pois halua leikkiä mun kanssa. Tuskin siellä sijoituskodissa koiraa on kuitenkaan kielletty leikkimästä omilla leluillaan? Mun mielestä tollaisessa "tää ei osaa leikkiä, koska sitä on kielletty hyppimästä ihmisiä vasten ja repimästä niiden vaatteita" -selittelyssä on vähän samaa makua kuin "tää ei astu koska sitä on aina ja iänkaikkisesti kielletty astumasta". Hyvällä moottorilla ja halulla leikkiä varustettu koira leikkii, vaikkei saisi kotona käyttäytyä ihan miten sattuu, ja hyvällä sukupuolivietillä varustettu koira astuu, vaikkei saisi hypätä jokaisen (tai yhdenkään) nartun selkään. Tottakai vilkkaampi pentu todennäköisemmin ehtii nopeammin paikasta toiseen, mutten silti väittäisi ton repimisen ja tuhoamisen olevan suoraan yhteydessä edes koiran vilkkauteen. Mun kaverilla on sekarotuinen, erittäin rauhallinen molossi, joka tuhosi pienenä paikkoja ja repii edelleen (5-vuotiaana) hihnoja ja lapasia aina kun silmä välttää. Koira ei ole koskaan innostunut leikkimään ihmisten kanssa leluilla, vaan se on pitänyt kouluttaa täysin ruokapalkalla.

	Lainaus:
	Hennillä varmaankin koirat ovat kaikki aikuisikäisiä (ne taistelutahtoiset). On aivan eri asia kun taistelutahtoinen puudelinpentu saapuu perheeseen missä on vilkas leikki-ikäinen lapsi.

Hennillä on muuten käyttölinjaisen malikan urospentu tällä hetkellä. Ja noiden malinoisien kohdalla puhutaan hieman eri tason vieteistä ja käytöksestä ko villakoirilla, oli se villis olevinaan kuinka dominoiva ja kovapäinen tahansa. Meno on alle vuoden ikäinen ja lakaisisi halutessaan lattiaa Jarolla ihan koska tahansa (ei siis vihaisuuttaan, ennen kuin joku takertuu tähän).

	Lainaus:
	--- hidastempoinen 1-vuotias, joka ei vielä kovaa pääse, kun vasta opettelee kävelemään.

Musta tuntuu, että sulla vaihtuisi mielipide tästä hyvin nopeasti, kun hetken vahtisit tota Hennin "hidasta" 1-vuotiasta. Mä olen aivan järkyttynyt siitä, miten nopeasti se vilahtaa paikasta toiseen esim. keraamisiin vesikuppeihin kohdistuvan tuhoamisvietin ajamana.

Ja noista collieista vielä sen verran, että vaikka monet niistä ovatkin nykyään kaukana PK-koirasta, emmä silti yleistäisi minkään rodun tervettä pentua "flegmaattiseen nallekarhuun". Ainakaan, jos vertailukohteena on villakoira.

saanasan kirjoitti:

Kyllä mäkin kytken hyvin nopeasti jokaiselta meillä olevalta pennulta pois kaiken vaatteisiin kohdistuvan "taistelutahdon", eikä se ainakaan ole Jarolta vienyt pois halua leikkiä mun kanssa. Tuskin siellä sijoituskodissa koiraa on kuitenkaan kielletty leikkimästä omilla leluillaan? Mun mielestä tollaisessa "tää ei osaa leikkiä, koska sitä on kielletty hyppimästä ihmisiä vasten ja repimästä niiden vaatteita" -selittelyssä on vähän samaa makua kuin "tää ei astu koska sitä on aina ja iänkaikkisesti kielletty astumasta". Hyvällä moottorilla ja halulla leikkiä varustettu koira leikkii, vaikkei saisi kotona käyttäytyä ihan miten sattuu

Joo, minä sanoin näin vielä puoli vuotta sitten, mutta nyt olen eri mieltä. Siitäkin huolimatta, että kitkin itse Etalta tietyillä sen ajan uskomusmenetelmillä (esim. että pentua ei kannata villitä ja taisteluleikissä se ei koskaan saa voittaa) taistelutahdon todella pieneksi. Mutta kyllä tätä asiaa on tutkailtu nyt aika läheltä. Tottahan pentu saa leikkiä omilla leuillaan, mutta jos ne vain lötköttävät kuukaudesta toiseen liikkumattomina lattialla, niin aika äkkiä niihin mielenkiinto kyllääntyy.

Pentu oli yksi taistelutahtoisimmista. Roikkui lahkeessa äristen ensimmäisen pikkuisista ja pentutestissä taisteli oikein hyvin (huomattavasti parempi taistelutahdoltaan mitä Signe oli samassa iässä). Pentutestejähän tehdään nimenomaan noiden viettien kartoittamiseksi kun ollaan valitsemassa sopivaa harrastuskoiraa. Vielä 3 kk iässä se meillä käydessä taisteli tupsulelusta halukkaasti ja innolla, mutta sitten alkoi kotona tapahtuva kieltäminen tuottaa tulosta. Me kokeiltiin Nereidin kanssa koulutella koiraa muutamana viikkona peräkkäin tuolla meidän agilityhallilla ja todettiin molemmat sama asia. Kun pentu saatiin yrittämisen tuloksena vihdoin uskomaan/höynäytettyä, että se todella saa tarttua hampailla heiluteltavaan leluun, niin seuraavalla viikolla saatiin sama työ aloittaa alusta. Lopulta todettiin että mahdotonta.

Eivät mun koirat ole saaneet kukaan repiä vaatteita, se on kitketty niiltä pois, mutta huom. niille on samalla tarjottu sallittu repimiskohde . Tämä pentu ei ole koskaan oppinut että repiminen voisi olla sallittua vaan se on aina kiellettyä, kaiken kaiken liikkuvan siis (vaatteet, lapsen lelut jne.) . Tottakai on helppo kokeneiden koiraihmisten sanoa, että eihän nyt näin käy, jos vaatteiden repiminen kielletään, koska sellainen ihminen koulutustilanteissa leikkii koiran kanssa. Mutta jos tilalla ei ole vastaavia leikkejä, niin pentu oppii, että hampaiden ja leukojen käyttö saalismielessä on väärin. Ja kyllä minä olen sen valmis uskomaan sen myös, että sukupuolivietiltään hyvältä koiralta voidaan nujertaa astumisuskallus pois komentamalla jatkuvasti ja ankarasti. Elmerillä on voimakas sukupuolivietti ja on huomattu, että se olisi innolla pomppaamassa jokaisen juoksuisen nartun selkään. Mutta olen satavarma, että saisin uskalluksen yrittää astua siltä pois, jos vain haluaisin. Varsinkin nyt, kun todettiin oikein tuomarin toimesta, että sehän onkin "hieman pehmeä" . Varmasitikin tämä sijoituspentu on myös "hieman pehmeä" näin uskoisin.

Tottakai pentu oppii erottamaan vaatteisiiin tarttumisen ja taisteluleikkien eron, jos se sille osataan opettaa. Myös lapsiperheessä. Mutta jos kaikki liikkuva on kielletty tarttumismielessä, niin miten pentu uskaltaa sitten tarttua johonkin liikkuvaan, jos sitä tarjotaan sallitusti. Eihän se tiedä, että juuri tälläkertaa kieltoa ei tulekaan. Ei se tiedä, että toi on sellainen kohde johon saan tarttua. Koska mihinkään liikkuvaan ei saa kotona tarttua. Täytyy olla todella kovapäinen koira joka ei tällaista opi välttämään kun järjestelmällisesti kielletään.

Ja on ihan eri asia olla itse koirankoulutukseen perehtynyt ns. asijantuntija allalla, kuin tavallinen perhe, joka on hankkinut koiran vain lemmikiksi tavoitteena saada siitä mahdollisimman rauhallinen lapsen seurassa pelkona, että kaikenlainen villitseminen ja leikittäminen vain pahentaa tilannetta.

Ehkä on alentavaa puhua pk.colliepennuista felguina nallekarhuina mutta sitähän ne ovat, siis mun mielestäni. Itseasiassa mun toiseksi vanhin koirakin oli pentuna hieman flegu nallekarhu, melkoinen ääripää sinänsä villakoirarodun piirissä. Olisi ollut aivan superhelppo lapsiperheen koira. Vauhtia siihen sai toinen vanhempi koirani ja minä. Koiraa kiihdytettin tarkoituksella koko kasvuikä, jotta siitä saataisi vauhdikkaampi kaveri, koska kuten aihemmin sanoin, saan näppylöitä liian rauhallisista koirista .

Jos sä haluat testata pikku pennuilta aidon luonteen.
Sä pidät ne eristyksissä muista tapahtumista. Pidät ne omassa tarhassaan ulkona ja emo max 3-4 vko niiden kanssa.
Et puuhastele niiden kanssa muuta kuin käyt ruokkimassa ja thäts it. Ilman mitään lääppimisä, leikittelyjä, kolisteluja. Mahdollisimman "luonnollisessa" ympäristössä.

Pentutestit on aika pitkälle huuhaata. Tiedän että moni niitä suosii..
Mutta se ei anna minkäänlaista kuvaa pennun aidosta luonteesta.
Vaan puhtaasti siitä mitä pennut ovat oppineet. Kotona kasvaneet pennut oppivat automaattisesti että lattialle tippuva kattilan kansi ei ole pelottava ja miten ihmisen kanssa ollaan ja leikittän. Ne myös oppivat automaattisesti kuulemaan erilaisia ääniä yms oppivat 7 vko ikään mennessä hyvin hyvin paljon asioita vaikkei niitä siihen opettaisikaan.
Emo opettaa pennuille tiettyä käytöstä ja sitäkin missä tilanteessa ollaan varpaillaan ja missä ei tarvitse.

Pentutesteissä käydään läpi ainoastaan nämä kaikki samat asiat.
Toki se tuo ilmi selkeät ääripäät. Muttei pentutesteihin voi luottaa juurikaan millään tasolla!
Pentu on oppinut jo niin vahvat toimintamallit ettei testi tuo esille sen oikeaa luonnetta.
Sitten onki kiva paikka kun testin "vahvin" pentu alkaa 7kk iässä esittämään jotain AIVAn muuta eikä olekaan se paras mahdollinen harrastuskoira.

^Itseasiassa, mä olen täysin erimieltä. Toki täytyy varmistua, että testihetkellä pentujen vireystila olisi suunnilleen sama (vaikka pitämällä taukoa välillä, väsynyt pentu ei tietenkään käyttäydy omimmalla tavallaan).

Elmerin pentue testattiin ja näin testin videolta. Testitulokset kuvastivatt selkeästi sitä mitä pennut todella ovat nyt myöhemminkin. Esim kasvattaja sanoi, että velipojan luonnetestitulos oli lähes tarkalleen sitä mitä pentutestissä oli ennustettavissa juuri siitä yksilöstä.

Elmerin pentutestissä tuli ilmi juurikin taipumus dominassiin, hyvä taistelutahto ja saalisvietti, mutta myös tietynlainen itsenäisyystaipumus, joka näkyi Elmerissä kotosalla sitten todella selkeästi nuorempana, varsinkin silloin pienenä. Tuon itsenäisyyden vuoksi piti käyttää hyväksi noita viettiominaisuuksia, että olisi saanut sen motivoitumaan tietystä tekemisestä, sillä jos Elmeriä ei jokin asia kiinnostanut se suunnisti taatusti omaan suuntaansa. Kouluttamalla siitä on saatu vähemmän itsenäinen kaveri.

Nuo meidän viimeiset pennut testattiin ja otin testit videolle. Itseasiassa testi paljasti keskeiset erot, mitä oli vaikeampi hahmottaa pentujen ollessa yhdessä kotosalla, mutta joita olin jo aavistellut. Selkeästi testissä erottui yksi pentu yli muiden, joka oli ollut sitä jo omien havaintojeni mukaan kotosalla (ja kaverini objektiivisten havaintojen mukaan myös). Lisäksi pienemmät kotosalla näkyneet luonne-erot näkyivät selkeinä testissä, vieraassa ympäristössä. Lisäksi testitulokset varsin näkyvästi peilaavat pentujen myöhempää kehitystä (käytöspiirteet) mitä olen seurannut pentujen kasvua omistajien kertomuksista ja kuvauksista. Pentutesti selkeytti minua valitsemaan juuri sopivanluontoiset kodit kullekin pennulle. Aion testauttaa seuraavankin pentueen.

Testasin itse myös sen pentueen saksassa mistä valitsin signen itselleni. Minulla ei ollut aiempaa käsitystä pennuista ja eroja oli paljon pentujen välillä. Kaikki kaverukset testattiin hyvässä vireystilassa ja pentutestin perusteella päätin juuri Signen meille (kasvattaja oli sanonut, että Signe olisi rauhallisin ja löllöin pennuista, mutta se oli subjektiivinen mielipide, testi paljasti jotain muuta) ja suosittelin tiettyä urospentua kaverilleni, joka sen sitten sen nouti. Ollaan oltu tosi tyytyväisiä valintoihin molemmat. Jos en olisi testannut pentuja olisin valinnut toisen pennun, jos olisin kuunnellut pelkästään kasvattajan mielipidettä luonteesta. Testin ohella seurailin pentuja noin viikon lähes "täyspäiväisesti" koska kun sinne asti olin roudautunut halusin olla täysin varma minkä valitsen . Signe oli ehkä hieman alakynnessä muihin pentuihin nähden, mutta pääsi vauhtiin erillään muista pennuista...varsinkin majailtuaan meillä muutaman päivän erillään katraasta. On kyllä aivan ihana harrastuskoira. Se on Elmeriä hieman pehmeämpi, vähemmän dominoiva (on silläkin dominanssia muttei niin paljon), yhtälailla vilkas ja energinen. Hyvät vietit ja se on vähemmän itsenäinen, eli se on ollut pikkuisesta asti todella helppo motivoida yhteisestä tekemisestä, koska sitä ei ole tarvinnut erikseen saada syttymään aiheesta. Hieman lyhyt pinna sillä on eli se saattaa kuumeta ja hermostua jos tumpuloin agilityradalla enkä osaa ohjata oikein, napsii käsiin kiinni, mikä on onneksi vähentynyt. Signe on hieman terävämpi kuin Elmeri, mutta ei missään nimessä taipuvainen puremaan tai näykkäämään ketään vihaisesti/puolustuksekseen edes säikähtäessään.

Mä TIEDÄN että sä oot erimieltä, kaikesta

Mutta fakta nyt vaan on se että ne pennut on oppinut jo käyttäytymismalleja pentutesti hetkellä.
SEKÄ se että se testi on VAIN SE HETKI. Pennut käyttäytyvät täysin erilailla eri hetkinä. Jos käy katsomassa pentuja muutaman kerran sen tunnin kaksi ja yrittää sillä aikaa valita itelleen sen luonteellisesti parhaan pennun. Niin ajan hukkaa. Pennut elää niin hetkissä. Minä luotan kasvattajan sanomaan, se kun näkee pennut koko ajan.
Siihen hetkeen ei valitettavasti juurikaan vaikuta edes se vireystila. Vaikka toki pennut ei saa olla väsyneitä. Mutta teeppä testi seuraavana päivänä uudestaan, se mitä todennäköisimmin antaa jokseenkin eri tuloksen.

Mä en pidä pentutestiä yhtään minään. EN EDES kun valitsen kisa-/harrastuskoiraa itselleni.
Mä testaan kyllä pennun pieniltä osin itse, ihan muutamalla pikku jutulla, siis ihan muutamalla. Ja suurimmaksi osaksi VAIN seuraan ko pentua ja koko pentuetta. Saatan valita pennun itselleni jopa siihen koskematta.

Mutta ei mua kiinnosta pätkänkää vertaa mitä joku testaaja niissä näkee.

^Kyllä minä tuon hetkittäisyyden ymmärrän. Se tuli ilmi, kun yhtää opiskelutyötä varten kaverini kanssa testasimme 80 rotikkapentua pentutestillä. Eli pentutestin rajoitteet ja sudenkuopat ovat hyvin tiedossa. Kun testaa vieraan ihmisen pentuja ei tietenkään tiedä millaisia ne kasvattajan mielestä ovat, mutta noita pentueita testaillessa/testauttaessa, mitä on voinut sitten seurata myöhemmin (tai tuntenut pennut etukäteen) niin yllättävästi sieltä on hahmottunut tärkeitä asioita. Eli en ollenkaan ole heittämässä pentutestejä romukoppaan. Kyllä niistä on hyötyä. Huomasin, että kun pentuja oli niinkin monta kuin 7 kpl, niin sai tosissaan keskittyä seuraamaan niitä saadakseen parhaan kuvan kustakin yksilöstä. Erot on helpompi hahmottaa kun pentuja on vaikka vain 5 kappaletta. Mitä suurempi ja myllertävämpi lauma, sitä tarkempana saa olla. Siksi pentutestinkin halusin, ihan vain varmuuden vuoksi, että olenko hahmottanut tietyt asiat oikein, ja olinhan minä

Pentutestit eivät juuri ole vertailukelpoiset sinällään eri pentueiden välillä pentue-efektin vuoksi, eli juurikin sen takia, että jokainen pentue elää eri oloissa, eri emon kasvattamamana ja saa erilaisia kokemuksia. Mutta pentueen sisällä ne vaikutteet ja kokemukset ovat kullakin pennulla suhteellisen paljon samat. Ja siltikin eroja on. Se johtuu pennusta itsestään, ei ympäristöstä, ellei kasvattajalla nyt satu olemaan jotain suosikkia, jota raahaa mukanaan ja lällyttää enemmän kuin muita.

Taistelutahto ei edelleenkään ole yksistään sama asia kuin halu leikkiä tai ns. saalisvietti. Se, että koira repii lelua innoissaan, ei tarkoita, että sillä on äärimmäisen voimakas taistelutahto.

Tosta astumisasiasta olen edelleen () eri mieltä, ja mun mielestä uros, joka ei astu muuten sille sopivaa tärppinarttua vain koska se ei ole ennenkään saanut niin tehdä, ei ole jalostukseen kelpaava. Jaro on elänyt koko elämänsä leikkaamattoman nartun kanssa, meillä koiria pidetään yhdessä myös juoksujen aikana (niitä paria tärppipäivää laskematta), ja Jaro on pennusta saakka komennettu jättämään Viivi rauhaan. Haistella saa, selkään ei nousta. Se ei vaikuta tästä järjestelystä millään tavalla stressaantuneelta, nytkin ne nukkuvat tuolla vierekkäin (Viivillä on siis nyt ensimmäiset juoksupäivät), mutta yrittää kyllä aina jossain vaiheessa juoksujen alettua muutaman kerran, että josko nyt saisi mennä vähän pidemmälle, eli aivan varmasti astuisi ton, mikäli ne jätettäisiin kahdestaan pidemmäksi ajaksi. Jaro ei myöskään saa astua mitään muitakaan narttuja "testailumielessä", tyynyistä ja muista () puhumattakaan. Kuitenkaan Jarolla ei ollut mitään ongelmaa viime keväänä astua tänne meille "tositarkoituksella" tuotua narttua, vaikka mä olin myös paikalla. Uros, joka menettää täysin sukupuoliviettinsä (jonka pitäisi lajin säilymisen kannalta olla kaikilla eläimillä se vahvin vietti), ei ole alunperinkään ollut mun mielestä riittävällä vietillä varustettu. Koiran voi opettaa olemaan näykkimättä, sen voi opettaa olemaan karkaamatta pihalta tai lähtemättä jäniksen perään, mutta yhtäkään urosta ei voi (tai ainakaan ei pitäisi voida) opettaa elämään valvomatta juoksuisten narttujen kanssa ilman, että se yrittää siirtää geenejänsä eteenpäin. Ja jos tähän vielä vedetään noita lt-termejä mukaan, on Jarokin "hieman pehmeä" (ihmisiä kohtaan ainakin näin vanhemmiten jopa erittäin pehmeä).

Miten teillä toimitaan juoksujen aikana, mikäli urosta ei kommenneta? Onko se juoksujen ajan hoidossa/eristettynä nartuista?

Ja asiasta vielä aivan kukkaruukkuun, mihin Johanna vertaat villakoirien viettejä? Mä oon itse tekemisissä paljon myös muun rotuisten koirien kanssa, täällä kotonakin on toi malinois-sakemanni-sekasikiö, ja mäyräkoirakin on aiemmin ollut, ja mä en kyllä menisi täysin varauksetta kehumaan yhtäkään villakoiraa yleismaailmallisesti kamalan voimakkailla vieteillä varustetuksi tai varsinkaan dominoivaksi, vaikka kyllähän näistä ihan mukavasti (ja mun makuun aivan riittävästi ) tehoja löytyy. Veikkaan kuitenkin, että jos vaikkapa joku oikeiden käyttökoirien kanssa tekevä ring-molari laitettaisiin tokoilemaan Jaron kanssa, voisi tuomio olla lähempänä flegmaattista nallekarhua kuin voimakasviettistä tykkiä. On toi kuitenkin loppupeleissä aika mussukka, vaikka kovaa jätkää aina välillä esittääkin.

Ois ihan mielenkiintoista kuulla, millaisia eroja oot havainnut testaamiesi rotikkapentujen ja villispentujen välillä? Ainakin toistaiseksi rotikoista kuitenkin tuntuu löytyvän ihan kivasti potkua, mutta näkyvätkö erot jo niin varhaisessa vaiheessa? Kunnon dominanssihan ainakin kehittyy mun käsityksen mukaan koiralle vasta myöhemmällä iällä (luovutusiän jälkeen). Pentutestiin jätän kuitenkin sen ihmeemmin kommentoimatta, kun en aiheesta mitään tiedä.

(Toivottavasti kukaan (tai lähinnä Johanna varmaan ) ei vedä herneitä nenään, vaikka inttäminen käykin vähän kuumana, asioista on kiva keskustella, kun kukaan (ainakaan toistaiseksi äänessä olleista) ei kuitenkaan tässäkään ketjussa voi piiloutua anonymiteetin taakse. )

Tuli mieleen vielä tuosta taistelutahtohommasta (tiedän, että luonnetestissä se pitää muutakin sisällään kuin lelun kiskomisen, mutta tässä yhteydessä nyt viittaan ensisijaisesti tähän vetämishommeliin) kaverini, jotka asuvat tuossa tien takana ja ottivat vuoden ajaksi kasvattaakseen opaskoirapennun (1/4 kultaista noutajaa ja 3/4 käyttölinjaista labukkaa). Heille tuli tosi tarkat ohjeet pennun osalta mitä sen kanssa EI SAA TEHDÄ, jotta tiettyjä viettejä ja taipumuksia ei vahvisteta. Esimerkiksi taistelutahto ja saalisvietti ovat eitoivottuja ominaisuuksia opaskoiralla. Tällä pennulla oli jonkinverran taistelutahtoa, mikä oli huomattu jo opaskoirakoulun omassa pentutestissä, joka siis tehdään kaikille pennuille ennen sijaiskoteihin lähettämistä. Pentu kuitenkin oli erittäin lupaava, pentueen kermaa, siis opaskoiratarkoitusta ajatellen. Vastaanottajaperheelle annettiin tarkat ohjeet siitä, miten taistelutahto tulee kitkeä pennulta pois mahdollisimman tehokkaasti. Pentu oli äärimmäisen energinen, kovapäinen ja vilkas, ja todellakin valtavan riehakas ja leikkisä. Kaveriperhe oli hieman turhan lepsu koiran kasvatuksen kanssa, siitä heille huomautettiinkin kun opaskoirakoululta kävivät pentua katsomassa aina välillä. He kuitenkaan eivät ohjeiden mukaan leikittäneet pentua yhtään millään. Pallon tai muiden esineiden heittely oli ehdottomasti kielletty, samoin narulelujen kiskottelut ja muut vastaavat puuhat. Perheessä kuitenkin on 2 muuta koiraa ja pentu keksi, että saa taistelutahdolleen tyydystystä niiden kautta. Eli tarjoili narulelua näille toisille koirille, jotka sitten kiskoivat leluja sen kanssa päivittäin . Vuodenikäisenä tehtävässä testissä opaskoirakoululla pentu hylättiin liian voimakkaan taistelutahdon vuoksi.

Miksi ihmeessä opaskoirakoulu antaisi tällaisia ohjeita (joilla pyritään painamaan vietit minimiin) jos niistä ei olisi käytännön hyötyä? Heillä kuitenkin on kattava kokemus koirien käyttäytymisestä ja sen muokkaamisesta kasvuaikana niin että koirasta kasvaa rauhallinen, mahdollisimman heikosti viettejä ilmentävä työkoira sokean käyttöön. Lisään vielä, että jos jo pentuna on näkyvillä saalisvietti ja taistelutahto pentutestin perusteella, niin miksi silloin edes sellainen pentu sijoitetaan vuodeksi perheeseen, jos ei ole kokemusta, että vahvistamattomana nämä vietit painuvat alas ja varsinkin jos koiraa kielletään ilmentämästä viettejä pentuna. Aika kallista kuitenkin tuo opaskoirien kasvatus on.

Muoks. Hopsan, tässä olikin jo tullut lisää yksi viesti väliin. Niin kysyit noista narttujen ja Elmerin eristämisestä. Tosiaan, Elmeri pitää pitää erillään nartusta (Alma ja Signe)ekasta juoksupäivästä lähtien, koska se on niin tyhmä, että luulee, että astuminen on syytä suorittaa heti vuodon alettua. Eihän sitä jaksa hullukaan vahtia ja huiskia pois ja entäs jos sattuukin vahinko, jopa jonkinlainen "raiskaus" vaikka tärpit ei olisi vielä käsillä. Tärppien aikana narttu on hoidossa, muuten juoksuinen narttu ja Elmeri vuorottelevat eristyksessä makkarissa tasapuolisesti. Signellä ja Almalla ei tule juoksut samaan aikaan eli kerrallaan on yhdellä koiralla ollut juoksut. En minä raatsi Elmeriä kieltää narttuja astumasta, niin pidän ne erillään. Eipähän tule pojalle paha mieli ja hämmennys. Tosin viime kerralla se pääsi karkuun makkarista ja meinasi ryhtyä tosi toimiin (uninen omistaja vahingossa luuli jättäneensä sen portin taa, mutta se olikin livahtanut pois) niin silloin päästin kyllä veretseisauttavan karjahduksen ja vein nartun saman päivänä hoitoon. Ei ollut vielä tärppipäivät mutta kuitenkin, meinasin saada silti sydänkohtauksen.

Niin, luin vielä lisää, eli tosiaan minusta villakoiralla rotuna on ihan mukavasti viettejä noin keskimäärin (mutta valitettavasti heikkoviettisiäkin tulee vastaan jatkuvasti). Taistelu ja saalisvietti ovat omilla koirillani oikein hyvät, mutta varsinaista riistaviettiä ei löydy kunnolla kuin vanhimmalta koiralta eli nämä nuoremmat eivät ole vielä kadonneet teille tietymättömille metsän siimekseen, mikä on ihan positiivinen asia sikäli, että varjellun sydänkohtaukselta. Mutta olisihan se kivaa, että "riistaverisyyttä" olisi enemmän, kun alkuperäinen metsästysrotu kuitenkin on kyseessä. Mitä dominanssiin tulee, niin mielestäni villakoirista löytyy todella dominatteja yksilöitä, ja dominassin taso on ihan hyvin verrattavissa vaikka rottweileriin (aikuisiällä). Villakoirassa se dominanssi vain on pienemmässä koossa eli sitä ei ehkä noteerata samassa määrin kuin suuremmilla roduilla. Elmeri ja vanhin koirani ovat erittäin dominoivia. Myös Almalla on kosolti dominanssia. Signelläkin sitä löytyy, muttei lopultakaan niin paljon. Rullis ei ole dominanssista koskaan kuullutkaan.

Villakoiranpentuja on testattu vähemmän mitä rotikoita omien silmieni alla, mutta sanoisin, että villakoira on testissä selkeästi aktiivisempi, kaikilta toimintastrategioiltaan kuin rotikkapentu noissa testaustilanteissa. Siis keskimäärin. Heittoja nyt on suuntaan ja toiseen molemmissa. Dominanssitaipumusta voidaan havaita jo pienelläkin pennulla, mutta aina se ei tule testissä ilmi. Rotikoita testatessamme olimme todella yllättyneitä miten rauhallisia ja melkein lällyjä keskivertoja niistä oli suurin osa. Sattui eteen vain yksi pentue, missä oli hieman "tehokkaampia" yksilöitä. Rotikan luonnehan nyt kehittyy kyllä vielä hitaammin mitä villakoiran. Eli kestää useamman vuoden kypsyä.